Loppu

Puolivuotinen aupparointini Australiassa on siis tullut päätökseen. Muutaman tunnin kuluttua sanon sijaiskodilleni hyvästit ja lähden yli vuorokauden mittaiselle matkalle kohti Kotisuomea.

Kiitän kaikkia ihania lukijoitani, jotka olette jaksaneet minua ja hölmöjä tekstejäni viimeiset kuusi kuukautta. Blogini avulla olen saanut pidettyä ajatukset kasassa ja muistot tallella, samalla kun lukijani ovat saaneet pienen maistiaisen seikkailuistani kenguruiden maassa. Erityisiso kiitos perheelleni ja ystävilleni, tärkeimmille tukijoukoilleni, jotka ovat kannustaneet minua ja eläneet mukana läpi reissaamiseni (ja sietäneet surkealaatuista Skypeä).

Kotona nähdään - kunhan selviän kahdenkymmenenkuuden ja puolen tunnin mittaisesta lentämisestä.

Don’t cry because it’s over, smile because it happened.

- Dr. Seuss                           

Aivomyrsky

Ajatukseni eivät ole pitkään aikaan – jos koskaan - olleet näin sekaisin. Puoli vuotta on kulunut nopeammin kuin ikinä ennen ja siihen on mahtunut enemmän kuin olisin koskaan voinut uskoa. Sinä päivänä, kun muutamalla hiiren klikkauksella ostin itselleni lentoliput Australiaan, tiesin tekeväni suuren ja elämää mullistavan päätöksen, mutta tämä matka on antanut sitäkin enemmän. Päivääkään en ole katunut sitä että päätin jättää tutun ja turvallisen kodin taakseni ja lähteä yksin maailmalle.

Olen oppinut itsestäni ja ennen kaikkea elämästä niin paljon uutta, mihin en Suomessa olisi kyennyt. Olen itsenäisempi, itsevarmempi ja avarakatseisempi. Olen tavannut mahtavia ihmisiä ja tutustunut uusiin kulttuureihin. Olen ylittänyt itseni ja toteuttanut unelmia. Olen saanut valtavan määrän toinen toistaan ihanampia muistoja, joita tulen aina kantamaan mukanani.

Nyt olen jälleen sen saman matkalaukun äärellä, samassa paikassa jossa olin puoli vuotta aikaisemmin, yrittäen koota ajatuksiani. Tulenko näkemään Australiaa enää koskaan? Mihin elämä vie minut seuraavaksi? Sen tiedän, että kotiin ja arkeen palaamisesta huolimatta elämäni ei tule koskaan olemaan niin kuin ennen.

Tänään koin valaistumisen kun huomasin, että kotiinlähtö tapahtuukin keskiviikkona, ei torstaina, kuten ensin luulin ja suunnilleen jokaiselle vastaantulijalle väitin. Oli pienoinen shokki tajuta, että minulla on vain kaksi kokonaista päivää aikaa pakata, lähettää pari pakettia Suomeen, siivota, pestä pyykkiä, sulkea pankkitili ja puhelinliittymä, hyvästellä kaverit ja isäntäperhe sekä viettää vielä viimeinen hetki yksin tässä maassa jota rakastan.

Road trip ja delfiinejä

Taas on viikko vierähtänyt sitten viime postauksen. Paljon on siihen viikkoon mahtunutkin.

Perjantaiaamuna pakkasin laukkuni ja hyppäsin kahden kaverini kanssa suurta myötähäpeää muissa tiellä liikkujissa aiheuttavan pakettiauton kyytiin. Mielenkiintoisen tuunauksen lisäksi väliaikaisasumuksestamme löytyi onneksi ilmastointi, tilava nukkumapaikka ja takaluukusta pikkuruinen keittiönurkkaus kaasuhelloineen.

Kyllä. Automme kummassakin kyljessä luki Booty call.

Lähdimme ajamaan kohti etelää (jossa olin ollut vain pari viikkoa aikaisemmin). Road tripissämme parasta oli se, ettei suunnitelmia ollut eikä kellosta tarvinnut välittää. Ostimme siis paketin jäätelöä ja menimme rannalle rentoutumaan ja pitämään taukoa ajamisesta. Illemmalla löysimme grillauspaikan Busseltonista, jossa söimme päivällistä.

Tyypillistä road trip -maisemaa

Yöt vietimme Yallingupissa parkkipaikalla rannan vierellä. Paikka oli erinomainen, sillä kauniin näköalan lisäksi tien toisella puolella sijaitsi leirintäalue, jossa meillä oli mahdollisuus ”lainata” vessaa ja suihkua.

Seuraavana päivänä kävimme vierailemassa lounaisrannikon kolmessa kuuluisassa tippukiviluolassa. Isoja olivat. Lisäksi portaita oli paljon. Arvatkaa kolme kertaa olivatko pohkeeni maitohapoilla seuraavana päivänä.

Matkalla luolalta toiselle ehdimme myös pysähtyä muun muassa rannalla, jossa oli ihanimman väristä vettä ikinä.

Varaani

Keijukaismetsä?

Sunnuntaina söimme aamupalaksi köyhiä ritareita, jonka jälkeen poikkesimme valtavalla viinitilalla.

Maanantaina, matkamme viimeisenä päivänä, ajoimme takaisin Busseltoniin ja vierailimme vedenalaisessa observatoriossa (joka ehkä kuulostaa mahtavalta, mutta oli loppujen lopuksi aika surkea. Edes minijunalla tehty matka vajaan kahden kilometrin pituisen laiturin toiseen päähän ei pelastanut tilannetta.)

Verkkomelonia ja jäätelöä. Parhautta.

Sitten olikin aika lähteä ajamaan kohti Perthiä, sillä seuraavana päivänä minulla oli tiedossa uinti villidelfiinien kanssa. Niinpä niin, luulitte jo tämän postauksen olevan ohi, mutta ei. Luojan kiitos kuitenkin siitä, ettei minulla ollut kameraa mukanani delfiinireissullani. En jaksaisi selata ja muokata enää yhtäkään valokuvaa.

Heräsin tiistaina varhain aamulla ja ajelin bussilla Rockinghamiin. Minä ja viisitoista muuta henkilöä hyppäsimme veneen kyytiin, puimme märkäpuvut ylle ja lähdimme etsimään delfiinilaumaa. Se löytyikin jo noin kymmenessä minuutissa, ja pääsin heti uimaan kolmen delfiinin keskelle. Koska ihmisiä oli paljon, meidät jaettiin ryhmiin, jotka saivat vuorotellen snorklailla delfiinien joukossa. Itse pääsin veteen neljästi.

Parhaimmillaan ympärilläni oli tusinan verran delfiinejä (ja myös pikku vauvadelfiini!) Lopuksi ajoimme rauhalliseen lahdenpoukamaan, jossa kaikki saivat snorklailla vapaasti. Tämän ajomatkan aikana delfiinilauma seurasi venettä ja teki upeita hyppyjä veneen aiheuttamassa aallokossa. Melko ainutkertainen kokemus.

P.S. Yksi viikko jäljellä.